maanantai 17. maaliskuuta 2014

Kirjoitusta ilosta ja surusta

HipHei! Mulla on aivan kamala itsesensuuri kirjoittamisen suhteen nykyisin. Mietin aina jokaisen lauseen, melkeinpä sanankin kahdesti mitä kirjoitan. Nyt kuitenkin yritän päästä tästä tavasta ja kirjoittaa, koska on ihan sellanen fiilis, että on jotain sanottavaa.

Oli aika hassua lukea tota tekstiä, jonka olen yli vuosi sitten kirjoittanut, koska siinä luki just kaikkea suunnitelmista ja kuinka haluan edetä johonkin elämässä ja sen sellasta. Noh, nyt vois varmaan jo sanoa, että edetty on! Vuoden sisällä on tapahtunut aivan hämmentävän paljon. Mulla on vihdoin viimein opiskelupaikka ja voin niin kyllä hyvillä mielin sanoa, että tätä kannatti odottaa. Opiskelen pääaineena sosiologiaa ja jatkan aikaisemassa työpaikassani ainakin näillä näkymin. Jännä sanoa tuokin, mutta aikaisemmin, kun samainen työ otti niin paljon päähän, niin nyt kun sen jatkuminen on/on ollut vaakalaudalla niin eipä ota enää. Enemmän se on paikka rentoutua noista opiskeluhommista. On sellainen tietynlainen balanssi sen suhteen, että on etenemässä kohti omaa unelmatyötään (en vielä ole varma mikä se on, mutta enemmän on jo käsitystä). Välillä kylläkin tuskastuttaa se tekemisen paljous, jonka olen itselleni ottanut, mutta on tämä kuitenkin sen arvoista!

Sitten vielä yksi superiso askel, jonka viime vuosi sisälsi oli se, että ostettiin N:n kanssa yhteinen asunto ja siksipä pitääkin nyt jaksaa vaan paahtaa noita töitä, että on jotain millä maksaa lainaa. Mutta mä uskon, että tämä palkitaan sitten, kun valmistun ja pääsen siihen mun unelmatyöhön. Tän päivän teema on selkeästi joku optimismi, kun ei ole mitään kamalaa paniikkia mistään.

Monella tapaa tuo edellinen vuosi oli ihan huikea ja paljon tapahtui kaikkea hienoa. Elämään mahtuu kuitenkin aina myös näitä varjopuolia. Vaikka tämä teksti onkin muuten nyt tällaista hypetysta siitä, miten tällä hetkellä on hyvä olla, niin tuntuisi todella epätodenmukaiselta jättää kirjoittamatta tästä.

Viime syksynä tai oikeastaan enemmän loppukesästä sain kuulla, että rakas ihminen oli nukkunut pois aivan yllättäen. Oikeastaan siitä lähtien on ollut sellainen olo, niinkuin olisin herännyt jotenkin. Paljon on sellaisia hetkiä, että unohtaa, miten ihana ja arvostusta ansaitseva asia elämä on, mutta nyt sen kuitenkin ehkä muistaa vähän paremmin. Helposti muistuu myös mieleen nyt, että jos joskus tuntuu siltä, että haluaa kertoa jollekin ihmiselle hänen olevan tärkeä, se kannattaisi tehdä tai edes yrittää.

Katsoin eilen jotain ruotsalaista elokuvaa, joka kertoi noin 20-vuotiaasta miehestä, jolla oli aspergerin syndrooma. Siinä yksi tyttö selitti sille surun ja onnen hiuksenhienoa eroa kertomalla, että ne ovat aivan vierekkäin ympyrän päällä ja toisesta tunnetilasta liukastaa helposti siihen toiseen. Mulla on just nyt sellainen olo. Kaitpa se on elämäkin ylipäätään, että on todella helppo liukastua onnesta ja onnellisista tapahtumista sinne missä kohtaa menetyksen ja surua. Mutta toisaalta onneksi voi päästä sinne toiselle puolelle aina takaisin.

En ole kirjoittanut varmaan vuosiin näin pitkää tekstiä omista asioistani ja ajatuksistani. Tuntuu kieltämättä kivalta purkaa nämä johonkin kirjallisessa muodossa. Asiat myös näkee eri valossa tätä kautta ja niitä kai jollain tavalla myös käsittelee paremmin. Ehkä yritän nyt aloittaa vähän aktiivisemman kirjoittamisen. Voisin kirjoittaa jopa mun hölmöistä haasteista, joita laitan välillä itselleni - näennäisesti julkistamalla ne en uskaltaisi edes lipsua!

Mutta nyt, kiitos ja näkemiin!